Nanowrimo tarinahaaste: Toistaiseksi niemetön.

Toistaiseksi niemetön

Kuten niin monena iltana aiemmin, rullasin suuren kartan auki pöydälle. Laskin kristallirevolverin kartan yhteen kulmaan ja otin muutaman kirjan hyllystä muihin kulmiin. Nojasin suuren pöytään, jolla kartta oli, kyynärpäilläni ja hieroin ohimoitani, koska se auttoi ajatteluani. Saattoi myös olla, että se vain helpotti päänsärkyäni.

Vedin yhden pöydän laatikoista ulos ja nostin sen pöydälle, kartan viereen. Pitkän mallisessa laatikossa oli punaisen kankaan päällä kuparisi pienoismalleja, jotka esittivät tykkejä. Nostin tykit taas kerran kartalle ja asetin Fragnoilin niemimaalle, korkean yksinäisen vuoren ympärille. Nojasin taas pöytään ja katsoin tykkejä ikään kuin tällä kertaa keksisin ratkaisun.

Avasin toisen laatikon ja nostin pöydälle. Siinä oli sinisellä kankaan päällä kuparisia laivan pienoismalleja ohuen tikun varassa. Asettelin ne huolellisesti kartalle. Tällä kertaa asetin laivat kapeaan kärkimuodostelmaan niemimaan pohjoispuolelle. Sen jälkeen nostin kolmannesta laatikosta esiin taulukot ja marmoriset arpakuutiot. Tällä kertaa en halunnut simulaation muita muuttujia. Kierros kierroksen jälkeen poistin laivojen pienoismalleja kartalta. Huonollakin tuurilla yksinäisen vuoden tykistön tulivoima oli liikaa laivueelle.

Suureksi häpeäkseni minun on tunnustettava, että siinä vaiheessa kiivastuin. Heitin kartan ja pienoismallit pois pöydältä yhdellä suureellisella kädenheilautuksella. Minä olen keisarin jälkeläinen. Jumalainen. Äskeisen kaltaiset vihanpurkaukset kuuluvat surkeille ihmisille. Sellaisille, jotka nyt istuvat Fragnoilin niemimaan yksinäisellä vuorella tykkeineen. Miten nuo alhaiset olennot voivat estää minua saavuttamasta synnyinoikeuttani tuohon niemimaahan ja yksinäisen vuoren kristalleihin? Antakaa minulle taivaan tuli jolla voin polttaa nuo vähäiset olennot tuhkaksi.

Ei. En voi antaa vihalle valtaa. Sellainen ei kuulu meille jumalaisille. Se johtuu vain siitä, että inkarnoidumme ihmisen kehoihin ja joskus inhimilliset heikkoudet pääsevät pinnalle. Minun on muistettava kuka, mikä oikeasti olen ja hallittava itseni. Minun täytyisi aloittaa puhdistautumisrituaali. Tästä tunteesta piti päästä eroon. Tästä inhimillisestä heikkoudesta piti päästä eroon. Muuten minulle kävisi kuten eräälle sisarukselleni. Hän oli antautunut inhimillisille himoille. Hänestä oli tullut vain vähäinen ihminen. Luonnollisesti tuhosimme tuon tahrautuneet ruumiin. Olin silloin vielä niin nuori, etten osannut kunnolla hallita surua, mutta eihän siinä ole mitään suremista. Hän tulee takaisin uudessa inkarnaatiossa.

Kutsuin palvelusmekanoidin sisään. Annoin sen ottaa takkini ja napitin paidan paidan auki ja annoin sen palvelusmekanoidille. Toinen mekanoidi toi minulle polttoraudan. Otin sen vastaan. Vinkkasin mekanoideja poistumaan. Toinen katsoi lähtiessään lattialla olevia tavaroita ja sen hammasrattaissa oli muodostumassa komento: ”Siivoa”, mutta määräsin sen antamaan tavaroiden olla. Saisivat muistuttaa minua häpeästäni.

* * *

Seisoin ilmalaivan kannella. Kipu vasemmassa kädessä muistutti minua edelleen puhdistautumisrituaalista. Alhaalla näkyi suuri telttojen meri. Takana odotti kuusitoista ilmalaivaa. Leiri oli täynnä sotilaita odottamassa taistelua. He olivat vain vähäisiä ihmisiä, mutta ainakin taistelussa heillä olisi mahdollisuus nousta jumalten saleihin. Kohtalo, jonka mitä pikimmiten olisin halunnut tarjota heille, mutta epäröin. Mikään taktiikka, jonka olin kehittänyt, ei tuntunut tarjoavan minulle voittoa. Miksi esivanhempani olivat hylänneet minut niin julmalla tavalla?

Silloin tiedeupseeri käveli kannelle. Hän kertoi, että he olivat saaneet uuden aseen valmiiksi. Pahoittelin mielessäni, että olin epäillyt esivanhempia. Tiedeupseeri esitteli aseen, rituaalin, jolla maan syövereistä nousisi pimeyden olennot syömään kaiken elävän sen alueen yläpuolella, jossa rituaali tehtäisiin. Tarpeeksi lähellä vuorta suoritettuna rituaalin esiin tuomat olennot riittäisivät repimään puolustajat kappaleiksi. Ainakin riittävän monta heistä. Ilmalaivan pitäisi kestää rituaalin suorittamisen ajan. Simulaation ansiosta tiesin, että kärkimuodostelman sisällä olevalla aluksella olisi riittävästi aikaa vaikka kahteen rituaaliin. Viimein minulla oli tarjota armeijalleni paikka jumalten saleissa.

Määräsin tiedeupseeria aloittamaan rituaalin valmistelut ja annoin käskyn kaikille ilmalaivoille valmistautua suuren taisteluun. Maajoukoille annoin käskyt ylittää niemimaan raja vähän ilmalaivojen jälkeen. He saisivat toimia puhdistusjoukkoina. Tuhota pakenevat Fragnoilin joukot. Kyllä. Pakenemaan he tulisivat kun pimeyden olennot nousisivat maan syövereistä.

Olin odottanut tätä hetkeä. Enää sisarukseni eivät haukkuisi minua niemettömäksi!

* * *

Aurinkolasku värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Mustana neulana edessä kasvoi yksinäinen vuori. Kaukana edessä kärkialus syttyi palamaan. Tiesin, että muutamassa minuutissa muut tykit kääntyisivät kohti laivuettamme. Rituaali oli hyvässä vauhdissa alakannella. Toinen alus syttyi tuleen. Näin mielessäni kun aluksen miehistö nousi jumalten saleihin samalla, kun alus syöksyi maahan. Silloin näin yhden edessä olevan ilmalaivan kääntyvät. Se kääntyi kärjen sisälle. Hullut. Pelkurit. He olivat tarpeeksi kaukana muodostelmassa, että tykistö olisi tuskin edes ehtinyt ampua heitä. Sillä viestintuoja toi viestin, että rituaali oli valmis.

Hoitaisin nuo pelkurit omin käsin.

Kaukoputkella näin tuhkan mustien muodottomien olentojen kipuavan vuoren rinnettä ja niitä oli taatusti tuhansia vuoren sisällä. Tykit ampuivat vielä viimeiset laukaukset ja sen jälkeen ne vaimenisivat iäksi.

Yksi tykeistä kuitenkin osui paenneeseen ilmalaivaan. Laiva syttyi tuleen ja se oli tarpeeksi lähellä, että näin palavien miehistön jäsenten hyppäävän alas alukselta. Silloin vasta tajusimme sen. Osuman johdosta palavan ilmalaivan kurssi oli muuttunut suoraan kohti meitä. Väistöliikkeet aloitettiin välittömästi, mutta se oli jo liian myöhäistä. Palava ilmalaiva törmäsi meihin.

* * *

Esivanhemmat olivat puolellani. Ehdin ajoissa pakokapseliin ja vaikka kapseli ja todennäköisesti myös laskuvarjo syttyivät tuleen, ehti laskuvarjo hidastaa putoamista riittäväsi. Putosin jonnekin suolle keskellä vihollismaita. Kapseli vajosi hitaasti suohon. Ehdin pelastaa vain asevyöni. Sidoin vyön ja kristallirevolverin paino lanteilla tuntui turvalliselta. Erotin vuoren horisontissa, mutta en ollut ollenkaan varma miten olin siihen nähden pudonnut. Mutta jos lähtisin siitä poispäin, törmäisin taatusti maajoukkoihin.

Lähdin kömpimään eteenpäin suolla. Aurinko oli laskenut ja näin vielä jossain kaukana palavan laivan putoavan jonnekin kauas. Sen jälkeen oli pimeää. Täysin pimeää. Jouduin ottamaan mukaani pitkän kepin, että pystyi tunnustelemaan maastoa edessä. En todellakaan halunnut kävellä suonsilmään.

Silloin kuulin jostain takaani epäinhimillistä ulvontaa. Rauhattomasti jatkoin matkaa. En tietenkään pelännyt. Pelko kuului ihmisten heikkouksiin. Se oli vain ihan tervettä varovaisuutta. Valppaana oloa. Jatkoin hidasta kömpimistä eteenpäin. Aikaa oli jo kulunut niin paljon, että etsintäpartion olisi pitänyt löytää minut. En voinut olla niin kaukana.

Sitten näin jotain liikettä pimeässä. Kuulin jonkin liikkuvan nopeasti minua kohden. Ehdin laukaista kristallirevolverini kahdesti olentoa kohden, kun se hyppäsi päälle. Ne eivät tuntuneet edes hidastavan olentoa. Olennot pitkän kynnet repivät syvät viillot oikeaan käteeni. Odotin jo toista viiltoa, joka palauttaisi minut jumalten saleihin josta jonain päivänä inkarnoituisin takaisin. Mutta sitten erotin olennon murinan alta kristallikiväärin laukauksen. Olento rojahti päälleni ja tunsin kun sen veri levisi päälleni. Viimein sotilaat olivat löytäneet minut.

Mutta ne eivät saapuneet heti auttamaan minua. Sain itse kammeta olennot päältäni. Sen jälkeen lähdin kömpimään eteenpäin. Suuntaan, josta uskoin laukauksen tulleen. Lopulta näin edessä valoa. Heiluvan valon. En enää ollut suolla. Lähestyessäni valoa tajusin sen tulevan lyhdystä. Lyhty oli kiinnitetty pitkään keppiin. Kepin vieressä seisoi yksinäinen hahmo. Kun lähestyin hahmoa, huomasin hänellä olevan lierihatun. Sellaisen, jota käytettiin Fragnoilin niemimaalla. Hahmolla oli oikeassa kädessä pitkä tarkkuuskristallikivääri. Hän nojasi kävelykeppiin ja huomasin hameen helman alapuolelta, että hänen oikea jalka oli puujalka.

Tajusin jättäneeni takkini jonnekin matkan varrelle tai oliota vastaan taistelun jälkeen. Oli yltä päältä veressä. Minua tuskin tunnistettaisiin ihan heti.

Rampa takka-ampuja nainen lupasi saattaa minut läheiseen kylään. Hän kyseli mistä olin, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Nainen laittoi minut kantamaan lyhtyä. Hän kertoi, että vastaavia olentoja oli ilmestynyt lukuisia illan pimentyessä, keisarikunnan hyökkäyksen yhteydessä. Hän kuitenkin kertoi, että urhollisten taistelujen myötä suurin osa olennoista oli kukistettu. Vuoren kristallit olivat suojelleet vuoren puolustajia niiden hyökkäykseltä. Sain kysyttyä jotain epämääräistä keisarikunnan hyökkäyksestä. Olin haljeta raivosta, kun kuulin, että muka koko armeija oli lähtenyt pakoon sillä sekunnilla, kun armeijan johtoalus oli tuhottu. Mutisin jotain, että keisarikunnan kosto tulisi olemaan tuhoisa. Nainen vain tokaisu, luultavasti muka lohduttaakseen, ettei keisarikunnasta olisi mitään vaaraa. Sanoin, että ainakin keisari jälkeläisineen saapuisi tänne, mutta siihen nainen vain tokaisi, että keisarin suku oli vain joukko mielipuolisia, jotka olivat harrastaneet liian kauan sisäsiittoisuutta. Kieltäydyin kuulemasta tällaista harhaoppia, mutta pystyin hallitsemaan itseni ulkoisesti. Olin liian väsynyt tekemään mitään.

* * *

Jäin kylään joksikin aikaa toipumaan. En ole kuullut mitään pelastuspartiosta. En ole kuullut, että rajalla tapahtuisi yhtään mitään. Olen esittäytynyt vain niemettömäksi. Ihmisten ovat ihmetelleet tätä nimeä, mutta se olkoon minulle muistutuksena tästä häpeästä. Inhimillisten heikkouksien hallinta on päivä päivältä vaikeampaa. Eteenkin kun kyläläisillä ei ole mitään kunnioitusta keisarinkuntaa tai keisarisukua kohtaan. Monesti haluaisin antaa periksi vihalle, mutta kaiken aikaa tuntuu, että muut heikkoudet, muut tunteen, nousevat vielä voimakkaammin pintaan. Suru ja jopa syyllisyys. Pelkään, siis oikeasti pelkään, että olen jo saastunut. Minun kuuluisi vain tappaa itseni ja lopettaa tämä kurjuus. Seuraavassa inkarnaatiossa voisin palata kostamaan, mutta en vain ole vielä kyennyt tähän tekoon. Jokin inhimillinen heikkous estää minua. Luulen, että se heikkous on epäilys.