Category Archives: Kirjoittaminen

Nanowrimo tarinahaaste: Toistaiseksi niemetön.

Toistaiseksi niemetön

Kuten niin monena iltana aiemmin, rullasin suuren kartan auki pöydälle. Laskin kristallirevolverin kartan yhteen kulmaan ja otin muutaman kirjan hyllystä muihin kulmiin. Nojasin suuren pöytään, jolla kartta oli, kyynärpäilläni ja hieroin ohimoitani, koska se auttoi ajatteluani. Saattoi myös olla, että se vain helpotti päänsärkyäni.

Vedin yhden pöydän laatikoista ulos ja nostin sen pöydälle, kartan viereen. Pitkän mallisessa laatikossa oli punaisen kankaan päällä kuparisi pienoismalleja, jotka esittivät tykkejä. Nostin tykit taas kerran kartalle ja asetin Fragnoilin niemimaalle, korkean yksinäisen vuoren ympärille. Nojasin taas pöytään ja katsoin tykkejä ikään kuin tällä kertaa keksisin ratkaisun.

Avasin toisen laatikon ja nostin pöydälle. Siinä oli sinisellä kankaan päällä kuparisia laivan pienoismalleja ohuen tikun varassa. Asettelin ne huolellisesti kartalle. Tällä kertaa asetin laivat kapeaan kärkimuodostelmaan niemimaan pohjoispuolelle. Sen jälkeen nostin kolmannesta laatikosta esiin taulukot ja marmoriset arpakuutiot. Tällä kertaa en halunnut simulaation muita muuttujia. Kierros kierroksen jälkeen poistin laivojen pienoismalleja kartalta. Huonollakin tuurilla yksinäisen vuoden tykistön tulivoima oli liikaa laivueelle.

Suureksi häpeäkseni minun on tunnustettava, että siinä vaiheessa kiivastuin. Heitin kartan ja pienoismallit pois pöydältä yhdellä suureellisella kädenheilautuksella. Minä olen keisarin jälkeläinen. Jumalainen. Äskeisen kaltaiset vihanpurkaukset kuuluvat surkeille ihmisille. Sellaisille, jotka nyt istuvat Fragnoilin niemimaan yksinäisellä vuorella tykkeineen. Miten nuo alhaiset olennot voivat estää minua saavuttamasta synnyinoikeuttani tuohon niemimaahan ja yksinäisen vuoren kristalleihin? Antakaa minulle taivaan tuli jolla voin polttaa nuo vähäiset olennot tuhkaksi.

Ei. En voi antaa vihalle valtaa. Sellainen ei kuulu meille jumalaisille. Se johtuu vain siitä, että inkarnoidumme ihmisen kehoihin ja joskus inhimilliset heikkoudet pääsevät pinnalle. Minun on muistettava kuka, mikä oikeasti olen ja hallittava itseni. Minun täytyisi aloittaa puhdistautumisrituaali. Tästä tunteesta piti päästä eroon. Tästä inhimillisestä heikkoudesta piti päästä eroon. Muuten minulle kävisi kuten eräälle sisarukselleni. Hän oli antautunut inhimillisille himoille. Hänestä oli tullut vain vähäinen ihminen. Luonnollisesti tuhosimme tuon tahrautuneet ruumiin. Olin silloin vielä niin nuori, etten osannut kunnolla hallita surua, mutta eihän siinä ole mitään suremista. Hän tulee takaisin uudessa inkarnaatiossa.

Kutsuin palvelusmekanoidin sisään. Annoin sen ottaa takkini ja napitin paidan paidan auki ja annoin sen palvelusmekanoidille. Toinen mekanoidi toi minulle polttoraudan. Otin sen vastaan. Vinkkasin mekanoideja poistumaan. Toinen katsoi lähtiessään lattialla olevia tavaroita ja sen hammasrattaissa oli muodostumassa komento: ”Siivoa”, mutta määräsin sen antamaan tavaroiden olla. Saisivat muistuttaa minua häpeästäni.

* * *

Seisoin ilmalaivan kannella. Kipu vasemmassa kädessä muistutti minua edelleen puhdistautumisrituaalista. Alhaalla näkyi suuri telttojen meri. Takana odotti kuusitoista ilmalaivaa. Leiri oli täynnä sotilaita odottamassa taistelua. He olivat vain vähäisiä ihmisiä, mutta ainakin taistelussa heillä olisi mahdollisuus nousta jumalten saleihin. Kohtalo, jonka mitä pikimmiten olisin halunnut tarjota heille, mutta epäröin. Mikään taktiikka, jonka olin kehittänyt, ei tuntunut tarjoavan minulle voittoa. Miksi esivanhempani olivat hylänneet minut niin julmalla tavalla?

Silloin tiedeupseeri käveli kannelle. Hän kertoi, että he olivat saaneet uuden aseen valmiiksi. Pahoittelin mielessäni, että olin epäillyt esivanhempia. Tiedeupseeri esitteli aseen, rituaalin, jolla maan syövereistä nousisi pimeyden olennot syömään kaiken elävän sen alueen yläpuolella, jossa rituaali tehtäisiin. Tarpeeksi lähellä vuorta suoritettuna rituaalin esiin tuomat olennot riittäisivät repimään puolustajat kappaleiksi. Ainakin riittävän monta heistä. Ilmalaivan pitäisi kestää rituaalin suorittamisen ajan. Simulaation ansiosta tiesin, että kärkimuodostelman sisällä olevalla aluksella olisi riittävästi aikaa vaikka kahteen rituaaliin. Viimein minulla oli tarjota armeijalleni paikka jumalten saleissa.

Määräsin tiedeupseeria aloittamaan rituaalin valmistelut ja annoin käskyn kaikille ilmalaivoille valmistautua suuren taisteluun. Maajoukoille annoin käskyt ylittää niemimaan raja vähän ilmalaivojen jälkeen. He saisivat toimia puhdistusjoukkoina. Tuhota pakenevat Fragnoilin joukot. Kyllä. Pakenemaan he tulisivat kun pimeyden olennot nousisivat maan syövereistä.

Olin odottanut tätä hetkeä. Enää sisarukseni eivät haukkuisi minua niemettömäksi!

* * *

Aurinkolasku värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Mustana neulana edessä kasvoi yksinäinen vuori. Kaukana edessä kärkialus syttyi palamaan. Tiesin, että muutamassa minuutissa muut tykit kääntyisivät kohti laivuettamme. Rituaali oli hyvässä vauhdissa alakannella. Toinen alus syttyi tuleen. Näin mielessäni kun aluksen miehistö nousi jumalten saleihin samalla, kun alus syöksyi maahan. Silloin näin yhden edessä olevan ilmalaivan kääntyvät. Se kääntyi kärjen sisälle. Hullut. Pelkurit. He olivat tarpeeksi kaukana muodostelmassa, että tykistö olisi tuskin edes ehtinyt ampua heitä. Sillä viestintuoja toi viestin, että rituaali oli valmis.

Hoitaisin nuo pelkurit omin käsin.

Kaukoputkella näin tuhkan mustien muodottomien olentojen kipuavan vuoren rinnettä ja niitä oli taatusti tuhansia vuoren sisällä. Tykit ampuivat vielä viimeiset laukaukset ja sen jälkeen ne vaimenisivat iäksi.

Yksi tykeistä kuitenkin osui paenneeseen ilmalaivaan. Laiva syttyi tuleen ja se oli tarpeeksi lähellä, että näin palavien miehistön jäsenten hyppäävän alas alukselta. Silloin vasta tajusimme sen. Osuman johdosta palavan ilmalaivan kurssi oli muuttunut suoraan kohti meitä. Väistöliikkeet aloitettiin välittömästi, mutta se oli jo liian myöhäistä. Palava ilmalaiva törmäsi meihin.

* * *

Esivanhemmat olivat puolellani. Ehdin ajoissa pakokapseliin ja vaikka kapseli ja todennäköisesti myös laskuvarjo syttyivät tuleen, ehti laskuvarjo hidastaa putoamista riittäväsi. Putosin jonnekin suolle keskellä vihollismaita. Kapseli vajosi hitaasti suohon. Ehdin pelastaa vain asevyöni. Sidoin vyön ja kristallirevolverin paino lanteilla tuntui turvalliselta. Erotin vuoren horisontissa, mutta en ollut ollenkaan varma miten olin siihen nähden pudonnut. Mutta jos lähtisin siitä poispäin, törmäisin taatusti maajoukkoihin.

Lähdin kömpimään eteenpäin suolla. Aurinko oli laskenut ja näin vielä jossain kaukana palavan laivan putoavan jonnekin kauas. Sen jälkeen oli pimeää. Täysin pimeää. Jouduin ottamaan mukaani pitkän kepin, että pystyi tunnustelemaan maastoa edessä. En todellakaan halunnut kävellä suonsilmään.

Silloin kuulin jostain takaani epäinhimillistä ulvontaa. Rauhattomasti jatkoin matkaa. En tietenkään pelännyt. Pelko kuului ihmisten heikkouksiin. Se oli vain ihan tervettä varovaisuutta. Valppaana oloa. Jatkoin hidasta kömpimistä eteenpäin. Aikaa oli jo kulunut niin paljon, että etsintäpartion olisi pitänyt löytää minut. En voinut olla niin kaukana.

Sitten näin jotain liikettä pimeässä. Kuulin jonkin liikkuvan nopeasti minua kohden. Ehdin laukaista kristallirevolverini kahdesti olentoa kohden, kun se hyppäsi päälle. Ne eivät tuntuneet edes hidastavan olentoa. Olennot pitkän kynnet repivät syvät viillot oikeaan käteeni. Odotin jo toista viiltoa, joka palauttaisi minut jumalten saleihin josta jonain päivänä inkarnoituisin takaisin. Mutta sitten erotin olennon murinan alta kristallikiväärin laukauksen. Olento rojahti päälleni ja tunsin kun sen veri levisi päälleni. Viimein sotilaat olivat löytäneet minut.

Mutta ne eivät saapuneet heti auttamaan minua. Sain itse kammeta olennot päältäni. Sen jälkeen lähdin kömpimään eteenpäin. Suuntaan, josta uskoin laukauksen tulleen. Lopulta näin edessä valoa. Heiluvan valon. En enää ollut suolla. Lähestyessäni valoa tajusin sen tulevan lyhdystä. Lyhty oli kiinnitetty pitkään keppiin. Kepin vieressä seisoi yksinäinen hahmo. Kun lähestyin hahmoa, huomasin hänellä olevan lierihatun. Sellaisen, jota käytettiin Fragnoilin niemimaalla. Hahmolla oli oikeassa kädessä pitkä tarkkuuskristallikivääri. Hän nojasi kävelykeppiin ja huomasin hameen helman alapuolelta, että hänen oikea jalka oli puujalka.

Tajusin jättäneeni takkini jonnekin matkan varrelle tai oliota vastaan taistelun jälkeen. Oli yltä päältä veressä. Minua tuskin tunnistettaisiin ihan heti.

Rampa takka-ampuja nainen lupasi saattaa minut läheiseen kylään. Hän kyseli mistä olin, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Nainen laittoi minut kantamaan lyhtyä. Hän kertoi, että vastaavia olentoja oli ilmestynyt lukuisia illan pimentyessä, keisarikunnan hyökkäyksen yhteydessä. Hän kuitenkin kertoi, että urhollisten taistelujen myötä suurin osa olennoista oli kukistettu. Vuoren kristallit olivat suojelleet vuoren puolustajia niiden hyökkäykseltä. Sain kysyttyä jotain epämääräistä keisarikunnan hyökkäyksestä. Olin haljeta raivosta, kun kuulin, että muka koko armeija oli lähtenyt pakoon sillä sekunnilla, kun armeijan johtoalus oli tuhottu. Mutisin jotain, että keisarikunnan kosto tulisi olemaan tuhoisa. Nainen vain tokaisu, luultavasti muka lohduttaakseen, ettei keisarikunnasta olisi mitään vaaraa. Sanoin, että ainakin keisari jälkeläisineen saapuisi tänne, mutta siihen nainen vain tokaisi, että keisarin suku oli vain joukko mielipuolisia, jotka olivat harrastaneet liian kauan sisäsiittoisuutta. Kieltäydyin kuulemasta tällaista harhaoppia, mutta pystyin hallitsemaan itseni ulkoisesti. Olin liian väsynyt tekemään mitään.

* * *

Jäin kylään joksikin aikaa toipumaan. En ole kuullut mitään pelastuspartiosta. En ole kuullut, että rajalla tapahtuisi yhtään mitään. Olen esittäytynyt vain niemettömäksi. Ihmisten ovat ihmetelleet tätä nimeä, mutta se olkoon minulle muistutuksena tästä häpeästä. Inhimillisten heikkouksien hallinta on päivä päivältä vaikeampaa. Eteenkin kun kyläläisillä ei ole mitään kunnioitusta keisarinkuntaa tai keisarisukua kohtaan. Monesti haluaisin antaa periksi vihalle, mutta kaiken aikaa tuntuu, että muut heikkoudet, muut tunteen, nousevat vielä voimakkaammin pintaan. Suru ja jopa syyllisyys. Pelkään, siis oikeasti pelkään, että olen jo saastunut. Minun kuuluisi vain tappaa itseni ja lopettaa tämä kurjuus. Seuraavassa inkarnaatiossa voisin palata kostamaan, mutta en vain ole vielä kyennyt tähän tekoon. Jokin inhimillinen heikkous estää minua. Luulen, että se heikkous on epäilys.

Viimeinen Kekkonen

Seuraavan tarinan kaltaisen kirjoitin viime kesänä NaNoWriMo tapaamisessa Turussa. Tarinassa piti esiintyä ainakin osa seuraavista asioista: Kekkonen, sukupuuttoon kuollut eläin, minigrip-pussi, venäläinen sukellusvene ja pora-addiktoituneet remottimiehet.

“Et ikuna arvaa mitä!”
“No mitä?”
“Minä näin Kekkosen tänään!”
“Etkä nähnyt. Sen on mahdotonta.”
“Mutku näin ihan oikeasti. Kekkosen.”
“Viimeinen Kekkonen kuoli sukupuuttoon 20 vuotta sitten.”
“Pöh. Minulla on todiste.”
Keskustelun aloittanut henkilö kaivoi takkinsa taskusta minigrip-pussin, jonka sisällä oli pieni muistikortti. Hän otti muistikortin ja ojensi sen toiselle henkilölle.
“Tässä John. Täällä on kuva Kekkosesta.”
John: “Hyvä on Mary. Anna se kortti.”
Mary: “Siinä.”
John laittoi muistikortin romuista kasattuun, teipillä ja rautalangalla kasattuun tietokoneeseen. Hetken klikkailtuaan osittain särkyneelle ruudulle ilmestyi suttuinen kuva kaljusta, silmälasipäisestä miehestä vanhassa, suttuisessa puvussa.
Otus oli noin 20 metrin päässä raatelemassa eläimen raatoa.
“Se on oikeasti Kekkonen. Ihan oikea elossa oleva Kekkosklooni”, sanoi John osin innostuneesti, osin järkyttyneenä.
“Kekkonen se on, Mary totesi.
“Meidän on tehtävä jotain”, John sanoi.
“Ai miksi?” Mary sanoi.
“Ellemme tuhoa tuota Kekkosta, joku voi kloonata uuden Kekkosarmeijan”, John sanoi. Mary näytti kauhistuneelta.
“Joudumme lähtemään Kekkosmetsälle”, Mary totesi.

John ja Mary seisoivat metsässä ja tutkivat jälkiä. “Se on kulkenut tästä”, John sanoi.
“Ei kai se ole menossa venäläiselle sukellusveneelle”, Mary totesi.
“Sinne se varmaan suuntaa”, John totesi.
Pitkän jäljityksen jälkeen John ja Mary saapuivat suurelle aukiolle, joka oli joskus ollut meren pohjaa. Siellä makasi suuri kauan sitten puhki ruostunut sukellusvene. He menivät sukellusveneen luo ja John kaivoi esiin poran ja alkoi porata luukkua auki.
“Hei me päästään sisälle täältä”, Mary totesi.
“Mutta minä tahdon porata. Minun täytyy porata”, John sanoi kädet täristen. “Olet sinäkin yksi porausaddikti remppamies”, Mary tuhahti.
He kulkivat pitkin ruosteisia käytäviä. Pölyssä erottui tuoreet jalanjäljet. Lopulta he tulivat pieneen huoneeseen, jossa suttuiseen mustaan pukuun pukeutunut Kekkonen järsi innokkaasti luuta.
Mary otti kiväärin selästä ja tähtäsi Kekkosta kohti. “Olen pahoillani. Ihmiskunnan selviytymisen vuoksi sinun on kuoltava”, Mary sanoi.
Sen jälkeen hän ampui viimeisen Kekkoskloonin.

NaNoWriMo: Mitättömät jumalat

Marraskuu lähestyy ja sen myötä hulluus nimeltä NaNoWriMo. Tällä kertaa olen omasta suhteellisesta näkökulmasta katsoen hyvin valmistautunut. Tiedän jopa mistä genrestä kirjoitan. Olen kirjoittamassa tänä vuonna cyberpunk tarinaa ohjelmoijista, jotka yrittävät luoda tekoälyä. Tarinan paras nimivaihtoehto on tällä hetkellä Tiny Gods. Suomeksi hankalampaa. Mitättömät jumalat olisi yksi vaihtoehto. Pienet jumalat / Small Gods on valitettavasti jo varattu. Yksi vaihtoehto voisi olla Pikkujumalia.

Ai niin. On minulla myös alustava kansi luonnos. Tämmöinen:

tiny_gods_cover

Tällä hetkellä olen yllättävän innostunut siitä, että pääsen kirjoittamaan tätä.

Elämää nanon jälkeen

Osallistuin tänä vuonna toista kertaa nanoon, eli tuohon kirjoitusmaratoniin, jossa on tarkoitus kirjoittaa 50000 sanan romaani marraskuussa.  Siinä missä viime vuonna aloitin urakan vasta ensimmäisenä päivänä ja vähitellen tutustuin yhteisöön, tänä vuonna olin selvästi syvemmin mukana koko touhussa. Viime vuotta tavoite oli saada ainakin luonnoksena ylös yksi tarina. Tänä vuonna lähdin mukaan lähinnä samalla asenteella kuin 24 tuntia sarjakuvaa – tapahtumiin.  Valitsin satunnaisen genren eikä minulla ollut mitään valmiita suunnitelmia. Samalla pääsin mukaan jo tapahtuman potkustartissa, joka osui mukavasti Halloween aikaan. Se taas antoi tekosyyn kehittää jotain steampunkahtaa asua eteenkin kun tämän vuotisessa teemassa oli havaittavissa steampunkahtavia teemoja tai ainakin tarpeeksi viktoriaanista tyyliä, että nykystandardeilla se menee läpi steampunkahtavana. No tulkintani ei ehkä täytä ainakaan steampunkin määritelmää.

Tarina lähti liikkeelle siitä, että minulla on taskukello, jossa on päivämäärä 23.11.1908. Muutama tunti ennen H-hetkeä satunnaisgeneraattori antoi minulle genreksi historical / mystery niin tuskaisan pohdiskelun jälkeen päädyin etsimään tuota päivämäärää lähellä olevia historiallisia tapahtumia. Syystä tai toisesta Butch Cassidyn ja Sundance Kidin ampuminen Boliviassa armeijan toimesta herätti mielenkiintoni. Siinä sitä sitte oltiin. Olin jo uhonnut, että yhden yhtenäisen romaanin kirjoitan niin, että tarina tulee loppuun. Siinä sitä sitten huomasin kellon näyttäessä H-hetkeä, että nyt sitä sitten kirjoitetaan Boliviaan vuonna 1908 sijoittuva mysteeri. Arvatkaa vain paljonko tiesin Boliviasta? Hyvä kun sen verra, että eikös se ole jossain päin Etelä-Amerikkaa. 1900-luvun alun historia ei myöskään ole kaikkein vahvinta aluetta. Taas olivat aivoni minut johdatelleen aikamoiseen pulaan.

Tarinan piti alkaa tuosta kuuluisien pakkorosvojen ampumisesta. Varsinaiseksi mysteeriksi nostin kuitenkin täysin fiktiivisen hahmon kuoleman samaisen välikohtauksen harhaluodista. Näin tarinan työnimeksi tuli Harhaluoti Boliviassa. Tapausta tutkiva bolivialainen lainvalvoja saikin alkuun tuskailla aika pitkään sen parissa, kun jokainen mysteeri vain avasi uusia mysteerejä ja hämäräperäinen järjestö vei kaikki johtolangat. Tässä vaiheessa ei ollut vielä käsitystä mitä kaiken taustalla oli, mutta pakko oli päästä eteenpäin. Nanoon kun täytyy keskimäärin sellaiset 1667 sanaa saada päivässä joten ei voinut jäädä odottamaan, että aivot keksisivät jonkin ratkaisun kiipeliin, johon ne olivat itsensä saattaneet.

Kirjoitusurakan ensimmäinen uhri ei kuitenkaan ollut kumpikaan pankkirosvo tai harhaluotiin kuollut hahmo vaan ensin täytyi vaientaa sisäinen kultuurihistorioitsija. Olisi vaan hidastanut kerrontaa liikaa. Hyvin hatarista historiallisista tapahtumista kuitenkin tuntui yhdistyvän jotain, joka aina auttoi pääsemään eteenpäin.

Hahmoja tuli lisää ja järjestön salaisuuksia paljastettiin hiljalleen uhrista kertovien takaumien kautta.  Varsinaisesti kuitenkin tarina alkoi muodostua, kun tajusin, että tarina olisi menossa liian nopeasti tiettyyn pisteeseen, jossa tuon 23. marraskuuta näyttelisi tärkeää roolia. Niin piti tarinaan lisätä yksi uusi hahmo. Hän liittyi löyhästi aiemmin tehtyyn mainintaan, että järjestö oli toimittanut yhden ikävässä välikohtauksessa olleen vartijan mielisairaalaan. Uudeksi hahmoksi tuli häntä hoitamaan saapuvat nuori psykiatri Evelyn.

Edistämällä näiden kahden päähenkilön tarinaa vuoron perään romaani edistyikin jonkin aikaa. Kuitenkin kerrottavaa oli edelleen liian vähään ja erinäisistä nano yhteisön kehittämistä hullun yllätyksistä sai kirjoitettua täytettä. Pahimmillaan niin, että juuri kun on koittamassa tuo kohtalokas 23.11.1908 ja hahmot odottavat pääsyä paikalle, niin aivan totaalisen täydellisenä tarinan ryhmityksiä täytyi laittaa mukaan pari kolme lukua vienyt viivytys, joka perustui yllytykseen: “Laita hahmosi huoltajat etsimään tälle sopivaa puolisoa. Bonuksia, jos tämä on täysi vastakohta hahmollesi.”  Tämä juonenkäänne sopi täydellisesti siihen, että nyt alkaa tapahtumaan. Nyt salaisuuden paljastuu. Eikö?

Lopulta tarina valmistui. Aikamoista epilogia loppu kuitenkin on, sillä tuon 23. päivän käänne tapahtui sanamääräisesti vielä liian aikaisin ja jotenkin tuotos piti sinne 50 tonniin jatkaa. Lopullisesti sanamääräksi tuli 50011. Hullun yllytyksiä mukana useita. Tarinassa, takaumissa ja taustalla olevissa tapahtumissa ruuminpino kasvaa sen verran korkeaksi, etten ole ole lopullista päälukua vielä uskaltanut laskea.

Kokonaisuus ylitti sen tason, ettei tarvitse nollata ja tuhota kaikkia kiintolevyjä, joilla tarina on ollut. Mutta en myöskään aio tätä editoida valmiiksi romaaniksi. Lopputilanteessa olevien hahmojen seikkailuista voisi saada sarjaluonteista tarinaa niin, että tämä tarina muodostaisi heidän taustansa. Tämä sarjaluonteinen tekele menee taas liian isoon pinoon: “Jostain näistä mä piirrän mun seuraavan sarjakuvan.”

Mutta vielä kerran kiintos Suomen nanoilijoille. Tänä vuonna olimme ennätyksellisen ahkeria. Tämän alla olevan kuvan, jossa on joitakin valittuja “nanoisimeja” kuvitettuna tuli vielä väsätyksi tapahtuman päätteeksi.

Toimintakohtaukset

Kaksi ehkä tärkeintä palautetta, mitä olen saanut kirjoittamistani tarinoista, ovat koskeneet kieltä ja hahmoja. Kielellisesti lähinnä kielioppia koskien. Hahmoista siihen, että vaikka kirjoitan hyviä hahmoja, niin lukijat tahtoisivat … no lukea enemmänkin heistä. Myönnän itse pitäväni siitä, että tarinan etenevät nopeasti. Ei liikaa turhaa jahkailua. Uteliaana ja loppujen lopuksi kärsimättömänä ihmisenä haluan tietää kuka oli murhaaja tai mikä oli tarinassa käsitelty suuri mysteeri. Kun mysteeri on käsitelty, niin sen jälkeen voisin jäädä hahmojen pariin pidemmäksikin aikaan.

Katsoin vähän aikaa sitten Taken 2:n ja ihailin sen intensiivisia toimintakohtauksia. Ennen kaikkea kohtauksia, joissa juoni ei etene ja joissa hahmoista ei katsojalle paljastu mitään uutta. Mutta kuitenkin kohtauksia, jotka pitävät tarinan kokijan intensiivisesti mukana tarinassa. Myönnän ihan suoraan, että tähän astisissa projekteissa olen keskittynyt toimintakohtauksiin enemmän pakkopullana. Roolipelauttaessani taistelut ovat helposti jääneet joksikin, jonka haluan hoitaa nopeasti pois alta.

Enkä tarkoita nyt pelkkiä toimintakohtauksia, vaan yleisesti kohtauksia, jotka ovat tarinan kokijalle mielenkiintoisia, mutta joilla ei välttämättä ole sen suurempaa merkitystä itse tarinan kanssa. Kohtauksia, jotka parantavan kerronnan rytmiä, mutta jotka pois leikkaamalla itse tarina pysyisi täysin samana.

Nämä ovat kohtauksia, joihin koitan keskittää enemmän huomiota lähiaikoina.