All posts by Tero Mäntylä

Rhonwenin juuret

Tuonne ylös on nyt ilmestynyt osio Larpit ja siellä on alasivuna Rhonwenin juuret niminen peli. Tämä lienee sitten varovaista siirtymistä esituotannosta tuontantoon. Paljon on vielä kysymysmerkkejä, mutta ainakin teoriassa peli olisi järjestettävissä. Se ei ole liian kunnianhimoinen, mihin olen sortunut monissa muissa ideoissa viimeisen noin 15 vuoden aikana kun olen saanut jonkun larp idean joka sittemmin on jäänyt siihen, että peli olisi mahdoton järjestää ilman organisaatiota. Aikataulullisesti tämä olisi mahdollista aikaisintaan keväällä 2019 ja paljon riippuu siitä paljonko hahmoja on valmiina vuodenvaihteeseen mennessä.

Myös Fordilin kellotornista tuli uusi sivu. Olen kuitenkin miettinyt tämän tarinan osalta formaatin muutosta, koska sarjakuvan piirtäminen ei minulta oikein löydy aikaa.

Kuulumisia

En ole vähään aikaan ehtinyt päivittää Fordilin kellotornia tai muutenkaan kirjoittaa tänne. Työt ja yritys editoida novellia ovat vieneet luovaa energiaa muualle. Kesäloman aikana ehdin kuitenkin roolipelata paljon ja käydä jopa larpissa. She-ran kutsuun tuli lähdettyä päivän valmisteluajalla. Pelasin gender bendattua Scorpiaa.

Hauskaa oli ja sai taas miettimään Alainia larpin järjestämistä. Ehkä yksi sarjakuvaan liittyvä larp idea voisi jopa olla toteuttamiskelpoinen… Myös pari rope ideaa on mietinnässä. Tarkoitus oli kertoa enemmän tuosta larp ideasta, mutta päätin laittaa erillisen kuulumisia postauksen She-ran kutsusta.

She-ran kutsu oli extempore päätös, että voisin tehdä vaikka viimeisen kesälomaviikolla vaikka tehdä jotain ja kun peliin oli useita peruutuspaikkoja tarjolla, niin päätin ilmoittautua. Siinä vaiheessa vapaana oli enää Scorpia. Jollakin ihmeellä sain jopa retkipatjasta ja punaisesta ilmastointiteipistä kasaan jotain, joka muistutti riittävästi Scorpiaa. Peli oli hauska ja toiminnallinen. Siitä piti huolen se, ettei kukaan voinut kuolla ja vangitutkin jotenkin aina onnistuivat pääsemään karkuun. Muutamat pelaajat olivat tehneet peliin aivan uskomattomia proppeja.

Helsingin Sarjakuvafestivaalit 2017

Eilen ja tänään vietettiin Helsingin Sarjakuvafestivaaleja. Zine ja pienlehtipuolelle oli tänä(kin) vuonna sen verran halukkaita, että olen kiitollinen, että järjestäjät pystyivät järjestämään kaikille halukkaille tilat. Myymässä oli mukava olla pitkästä aikaa. Kyseltiin koska tulee jatkoa, tuleeko albumia tai tuleeko kokoelmaa. Ihan vielä en halua tehdä kokoelmaa, koska haluaisin sitä varten vähän editoida ja toistaiseksi lehtiä on vielä ehkä yhdeksi festareiksi varastossa. Fordillin kellotorni on sekä jatkoa että ehkä enemmän albumimuotoista. Toivottavasti sen saisi valmiiksi ensi vuodeksi. Myynti oli parempi kuin odotin ja satunnaisia kävijöitä ei tainnut Suvilahteen eksyä. Siis sellaisia, jotka tulevat kyselemään: “Kannattaako muka toi sarjakuvien tuhertaminen?” tms.

Festarien takia kuitenkin tähän sunnuntain päivitys on ikävän puutteellinen. Pahoitteluni kaikille, jotka ovat tätä odottaneet. Joudun julkaisemaan tänään puolivalmiin sivun, mutta lupaan päivittää tätä viikon aikana.

Tänään päivitetty sivu näyttää tältä:

Fordilin kellotorni, ensimmäinen päivitys

Päätin aloittaa Fordilin kellotornin julkaisemisen nettisarjana. Tarina on edennyt pikkuhiljaa ja olen tällä hetkellä viivapiiroksissa jossain sivulla 40, mutta tähän on mennyt jo ihan liian monta vuotta. Ehkä verkkaiseen tahtiin julkaisemalla tätä netissä saan tämän joskus valmiiksikin. Idea on julkaista joka sunnuntai se mitä on valmiina väritettynä miinus yksi väri sivu, joka on varalle seuraavalle sunnuntaille.

Ensimmäinen talvi netissä

Päätin viimein julkaista Ensimmäisen talven netissä. Tämä sarjakuva aikoinaan tehtyä reilun kuukauden aikana ja nyt sen pitkästä aikaa luin uudestaan ja korjasin pari typoa, täytyy sanoa, että kyllä se olisi ansainnut vähän enemmän työtä. Piirosjäljen osalta välillä pääsin siihen mitä hain, mutta paikoitellen sivut on tehty liian kiireellä. Dialogi on yllättävänkin kömpölöä ja olisi vaatinut enemmän työtä. Pidän kuitenkin suurimmasta osasta ideoista.

Yksi syy tämän julkaisuun on se, että olen päättänyt aloittaa Fordilin kellotornin julkaisun suoraan nettiin. Päivitykset aina sunnuntaisin. Luultavasti alun jälkeen sivu kerrallaan. Ensi sunnuntaina pitäisi tapahtua jotain.

Fordilin kellotorni eteni kevään aikana jonkin verran, mutta edelleen siinä on ihan liikaa tekemistä. Mikä laittaa miettimään mikä on paras tapa minulle yrittää saada tarinoita kasaan. Nimittäin romaanin kirjoittamisessa olen kehittynyt paljon ja toistaiseksi työnimellä kulkeva tarina Varjoissa syntyneet on edennyt oikein mukavasti ensimmäisellä editointikierroksella. Tämä on siis vuonna 2016 kirjoitettu Nanowrimo ja silloin se oli nimellä Syntyneet konejumalien varjossa.

Nano 2016 päivä 4 – Hautajaiset

Ajattelin jakaa yhden kohtauksen tarinasta, koska se kuitenkin parhaiten summaa sen, mistä tämän tarinan alussa on kyse ja siinä on viimein mukana kaikki kannen hahmot.

Toisen siirtokunnan pohjoispuolella oli hautausmaa. Se oli rauhallinen, hyvin hiljainen paikka, josta pidettiin hyvää huolta. Siirtokunta oli niin nuori, että alueella oli vasta muutama tusina hautakiveä ja yksi mausoleumi. Hyvin harva kuoli lopullisesti, mutta tämä oli se paikka, jonne heitä saattoi tulla muistamaan. Tänään paikan tyhjyyden rikkoi suuri, mutta hiljainen mustiin pukeutunut seurue. Seurueen edellä oli Bristowin suku. Sukulaistensa keskellä Jayma tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi, vaikka Ralf ja hänen isänsä toki olivat täällä jossain, mutta heitä Jayma ei nähnyt väkijoukon keskellä. Hän, hänen vanhempansa ja Maddie olivat tämän tapahtuman keskipisteessä. Lukuisia tärkeän näköisiä ihmisiä kävi esittämässä heille surunvalittelut.

Vähitellen ihmiset siirtyivät pitkän hautausmaan läpi vievät kivitetyt tien molemmin puolin ja kääntyivät seisomaan rivissä. Kun Jayma kääntyi katsomaan hautausmaan pienien porttien suuntaan, huomasi hän Perryn. Hienoa, että Perrykin oli päässyt tulemaan paikalle. Jayma todella kaipasi tuttuja kasvoja kaikkien näiden vieraiden keskellä. Jayma kuitenkin kiinnitti myös huomiota pitkään kalpeaan naiseen Perryn vierellä, joka näytti erityisen edustavalta pitkässä mustassa mekossa. Jotenkin hän vain kantoi itsensä niin hyvin, että hän erottui edukseen kaikkien muiden mustaan pukeutuvien ihmisten joukosta.

Sitten kaikki käänsivät katseensa taivaalle ja neljä suurta jumalaista robottia laskeutui pilvien takaa. Ne laskeutuivat suoraan riviin ja jähmettyivät paikalleen uljaaseen asentoon katsoen hautausmaalle kohtaan, jonne ihmisten molemmin puolin reunustava tie johti. Robottien ohjaamo aukesi ja neljä pilottia laskeutui ulos ohjaamoista. Sen jälkeen robotit palasivat muotoonsa. Tarkkaan opetellut kaavan mukaan pilotit siirtyivät jonossa kohti tietä ja ensimmäisellä heistä kantoi mukanaan mustaa koristeltua sylinterin muotoista esinettä, jonka päälle oli laskostettu koristeltu kangas, johon oli kiinnitetty lukuisia arvomerkkejä. Pilotit kävelivät tietä pitkin ja heidän ohittamat ihmiset liittyivät jonoon sitä mukaan, kun he ohittivat heidät. Koko seurue siirtyi tien päässä olevalle kukkulalle, jolla oli kaksi hautakiveä. Toinen vähän vanhempi ja nyt uusi, joka oli omistettu Jeremiahille. Pilotit asettuivat hautakiven eteen, kaksi molemmin puolin ja muut järjestäytyivät useaan riviin seuraamaan hautaan laskemisseremoniaa. Yhdessä pilotit laskivat sylinterin hautakiven edessä olevasta ympyrän muotoiseen koloon ja sylinteri alkoi hiljalleen laskeutua maan uumeniin. Kaikki odottivat pää alaspäin painettuina hetken. Kun viimein kuului hiljainen ääni sen merkiksi, että kolon luukku sulkeutui, siirtyivät pilotit paikoilleen rivien eteen ja yksi heistä hautakiven taakse. Hän kertoi kaikille paikalla olijoille, miten urhea mies Jeremiah oli ollut ja miten hän oli uhrannut hengensä puolustaessaan toista siirtokuntaa. Hän päätti oman kertomuksensa kertomalla jotain henkilökohtaista Jeremiahista, mutta Jayma ei tuntenut veljeään tästä tarinasta. Sen jälkeen kolme muuta pilottia kävivät kukin vuorollaan toivottamassa Jeremiahin haudanlepoon ja kertomalla pienen henkilökohtaisen tarinan haudan lepoon lasketusta Jeremiahista.

Sitten vuorossa olivat Jeremiahin ja Jayman vanhemmat, jotka vuorollaa kävivät kertomassa, miten suuri menetys Jeremiahin poismeno oli ja miten he kuitenkin olivat ylpeitä kaikesta siitä, mitä Jeremiah oli saanut aikaiseksi liian lyhyesti päättyneet elämänsä aikana. Jayma kuuli nämä puheet mielessään niin, että hänen vanhempansa pitivät juuri ja vain hänen veljensä menetystä surullisina ja että kykenivät olemaan ylpeitä vain siitä, mitä Jeremiah oli saanut aikaiseksi.

Vanhempien jälkeen Maddie astui hautakiven taakse puhumaan, mutta hänen oli vaikea hallita kyyneleitään. Itkun keskeltä hän sai vain sanotuksi, miten kaipasi kumppaniaan, joka oli aivan liian nopeasti poistunut hänen elämästään. Hän puhui enemmän itsestään ja omasta kaipauksestaan ja surustaan, kuin Jeremiahista. Jayma laittoi merkille, että tämä oli kuulijoista lähinnä hyväksyttävää juuri siksi, että puhuja oli vainajan tyttöystävä. Kuin tietäen roolinsa tässä näytelmässä Maddie piti puheensa lyhyenä. Hän seurasi joukko tärkeitä siirtokunnan edustajia, jotka pitivät Jeremiahia ylistäviä puheita, joista kävi selvästi ilmi se, ettei yksikään heistä ollut koskaan edes tavannut suurta pilottia, sotasankaria, joka oli taistellut toisen siirtokunnan puolesta. Heidän tehtävänsä oli käydä pitämässä hyvä puhe ja ilmoittamassa, että kunkin kolmen puoleen edustajat olivat olleet mukana kunnioittamassa sankarivainajaa samoin kuin monien pienemmissä viroissa olevat. Jokaisen vähääkään merkittävän tahon oli käytännössä lähetettävä puhuja tähän tilaisuuteen.

Jayma ei ollut missään mielessä niin tärkeä, että hänet olisi edes uskallettu päästää puhumaan veljensä hautajaisiin.

 

Seremonian jälkeen ihmiset kerääntyivät pieniin ryhmiin hautausmaata ympärivöille ruohokentille. Laaja alue hautausmaan ympärillä oli leikattu lyhyeksi ja siellä täällä kulki hiekoitettuja polkuja, mutta ruohonleikkuurobotti kävi tämän ympäröivän alueen läpi huomattavasti harvemmin kuin varsinaisen hautausmaan. Toisella puolen tätä kenttää kulki tie ja sijaitsi autoja täynnä oleva parkkipaikka. Muutamat autot poistuivat hiljalleen paikalta, kun niiden edustajat olivat suorittaneet velvollisuutensa.

Jayma vaihtoi muutaman sanan Maddien kanssa. Yritti samaan aikaan lohduttaa häntä ja sanoa pitäneensä henkilökohtaisesta puheesta. Jayma oli varma, että mitä ikinä hän sanoikin, tuli hänen suustaan ulos aivan väärin ja aivan liian kömpelösti. Maddie kuitenkin kuivasi kyyneliään ja kiitti kehuista. Yhdessä he kävelivät Ralfin, Perryn ja Perry seurassa olleen naisen luo. He tervehtivät toisiaan. Jayma esitteli Maddien muille sekä Ralfin ja Perryn Maddielle. Kun Perry ei kiusallisen hiljaisuuden aikana esitellyt seuralaistaan, Ralf teki sen hänen puolestaan.

Hän sanoi: “Hän on Perry kämppätoveri… Ros… Roselin.”

“Roselyn”, korjasi pitkä kalpea nainen. “Roselyn Cyndi Hope. Vaikka onkin kunnia tavata teidät molemmat, sääli vain, että se tapahtuu näin surullisissa merkeissä.” Jayma kiinnitti huomiota, miten paljon Roselyn nautti nimensä sanomisesta.

“Sääli todellakin”, Jayma sanoi.

Kukaan ei keksinyt hetkeen mitään sanottavaa. Viimein Ralf rikkoi hiljaisuuden: “Haluatteko jonnekin syömään?”

“Minä ainakin voin tulla. En oikein osaa olla täällä virallisen kaavan päätyttyä”, Jayma totesi.

“Jeremiahin vanhempien seura muistuttaa liikaa hänestä, joten en oikein tunne täältä ketään muuta”, Maddie sanoi.

“Minulla on nälkä”, Perry totesi.

“Vaikka tämä onkin oikein viihtyisä paikka, niin liityn mielelläni seuraanne”, Roselyn sanoi.

“Mennään siis”, Ralf sanoi.

Silloin kuitenkin nuori mies sanoi kuuluvalla äänellä heidän takanaan: “Te taidatte olla Jeremiahin kavereita?” Kukaan ei ollut huomannut, kun mies oli jotenkin livahtanut heidän taakseen. Hän oli olemukseltaan omahyväinen ja epäsiisti.

Jayma kääntyi miestä kohti ja korotti hieman ääntää: “Olemme hänen sukulaisiaan ja nuo ovat ystäviämme.”

“Sinä siis olet Jayma?” Mies totesi.

Minä olen Jayma, mutta mistä sinä minut tiedät”, Jayma tokaisi.

“Jeremiah on puhunut sinusta”, Mies sanoi.

Maddie puuttui keskusteluun: “Mistä sinä Jeremiahin tunnet?”

“Tunnepahan vain. Olimme joskus taistelupari”, Mies sanoi leuka pystyssä.

“Et sinä kyllä pilotilta vaikuta”, Jayma sanoi.

“Valehtelet. Olen tavannut Jeremiahin taisteluparin ja sinä et todellakaan ole hän”, Maddie huudahti.

“Se oli ennen. Sodan alkupuolella. Kun vielä pystyi lopettamaan koko touhun, eikä armeija tappanut kaikkia, jotka eivät halunneet enää taistella.”

“Mitä ihmettä sinä mielipuoli oikein vihjailet?” Jayma sanoi kiivaalla äänellä.

Ralf otti miestä kiinni rinnuksista ja sanoi: “Kuka helvetti sinä oikein olet ja miksi olet täällä häpäisemässä suuren sankarin muistoa?”

“Minä olen Conrad ja minä vittu tunsin paremmin sotasankarinne, kuin kaikki vittu yhteensä”, Conrad esitteli itsensä.

“Sinä olet hullu”, Ralf sanoi.

“Hän saattaa ehkä puhua totta”, Maddie totesi mietteliäästi.

“Pelkkä huomiota kerjäävä hullu tämä vetelä paskaläjä on”, Ralf sanoi.

“Ei. Hän saattaa puhua totta. Jeremiah mainitsi muutaman kerran entisen taisteluparinsa”, Maddie sanoi.

“Väitätkö oikeasti, että tämä häviäjä olisi oikeasti ollut pilotti?” Ralf sanoi.

“En tiedä puhuuko hän totta, mutta Jeremiahilla oli taistelupari, joka todellakin erotettiin armeijasta”, Maddie pohti.

“No jos tämä rääpäle on koskaan ollut pilotti, niin ei ihme, että hänet on potkittu pellolle armeijasta”, Ralf sanoi.

Jayma katsoi Conradia tarkkaan ja sanoi viimein: “Entä vihjailusi siitä, että armeija olisi jotenkin osallistunut… Jeremiahin kuolemaan.”

Conrad vastasi lähes kuiskaten: “Ei täällä. Liikaa korvia.”

“Jos tämä häviäjä on todellakin ollut pilotti, niin hän on kyllä saanut potkut jo pelkästään mielenvikaisuuden takia.”

Perry puuttui viimein keskusteluun: “Minä haluan kuulla mitä hänellä on sanottavaa.”

“Minä myös. Jos tämä Conrad todella on Jeremiahin entinen taistelupari, niin tiedän, että Jeremiah arvosti häntä. Katui sitä, että hän ei ollut lähtenyt samalla. Lisäksi liian moni asia haisee Jeremiahin kuolemassa”, Maddie sanoi.

“Mennään sitten kaikki syömään. Sopiiko kaikille?”

Vaikka kukaan ei varsinaisesti halunnut tätä omahyväistä tyyppiä seurakseen aterialle, kaikki nyökkäsivät.

Nano 2016 päivä 3

Kolmas marraskuun päivä lähestyy loppuaan ja tähän asti olen saanut kirjoitettua reilun 1700 sanaa päivässä. Raskasta kirjoittaminen taas on ja tekstin laatu todella heikkoa, mutta juoni ja hahmot alkavat ainakin saada muotoaan.

Alunperin suunnitelmani perustana oli kannen kuusi hahmoa. Olen nyt saanut niistä esiteltyä viisi ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättäneet minut. Minulla oli myös jonkinlainen suunnitelma, että tässä tarinassa voisi olla hautajaiset, mutta mietin jonkin näistä kuudesta hautajaisia. Nyt yhden näistä hahmoista veli kuoli kaukana avaruudessa taistelussa avaruusolentojen vastaan ja nyt tarina raahaa raskaana tulevien hautajaisten ympärillä.

Toistaiseksi ihan hyvä fiilis tästä tarinasta.

24 tuntia sarjakuvaa

Kuukausi sitten oli 24 tunnin sarjakuva – päivä, jonka aikana sain tehtyä tarinansa puolesta ihan hyvän vastaanoton saaneet sarjakuvan. Piirtäminen oli hankalaa ja teksti jäi todella hankalalukuiseksi, mutta pidän itsekin tästä tarinasta ja sen käänteistä.

Lähdin liikkeelle heittämällä muutaman kerran noppaa. Ensin kuudesta genrestä noppa valitsi fantasian, sitten heitin teenkö Alainiaan sijoittuvan vaiko jotain muuta ja noppa sanoi, että tällä kertaa on aika tehdä jotain muuta. Viimeinen noppa sitten vihjasi, että pitäisi tehdä jotain miekkaan ja magiaan viittaavaa.

Muutaman sivun sain piirtää ilman mitään ideaa mihin tarina olisi menossa ja näytti jo siltä, että tästä olisi tulossa matkakertomus. Olen tyytyväinen, että tarina lähti sitten toiseen suuntaan.

Sarjakuva on luettavissa täällä.