All posts by Tero Mäntylä

Helsingin Sarjakuvafestivaalit 2017

Eilen ja tänään vietettiin Helsingin Sarjakuvafestivaaleja. Zine ja pienlehtipuolelle oli tänä(kin) vuonna sen verran halukkaita, että olen kiitollinen, että järjestäjät pystyivät järjestämään kaikille halukkaille tilat. Myymässä oli mukava olla pitkästä aikaa. Kyseltiin koska tulee jatkoa, tuleeko albumia tai tuleeko kokoelmaa. Ihan vielä en halua tehdä kokoelmaa, koska haluaisin sitä varten vähän editoida ja toistaiseksi lehtiä on vielä ehkä yhdeksi festareiksi varastossa. Fordillin kellotorni on sekä jatkoa että ehkä enemmän albumimuotoista. Toivottavasti sen saisi valmiiksi ensi vuodeksi. Myynti oli parempi kuin odotin ja satunnaisia kävijöitä ei tainnut Suvilahteen eksyä. Siis sellaisia, jotka tulevat kyselemään: “Kannattaako muka toi sarjakuvien tuhertaminen?” tms.

Festarien takia kuitenkin tähän sunnuntain päivitys on ikävän puutteellinen. Pahoitteluni kaikille, jotka ovat tätä odottaneet. Joudun julkaisemaan tänään puolivalmiin sivun, mutta lupaan päivittää tätä viikon aikana.

Tänään päivitetty sivu näyttää tältä:

Fordilin kellotorni, ensimmäinen päivitys

Päätin aloittaa Fordilin kellotornin julkaisemisen nettisarjana. Tarina on edennyt pikkuhiljaa ja olen tällä hetkellä viivapiiroksissa jossain sivulla 40, mutta tähän on mennyt jo ihan liian monta vuotta. Ehkä verkkaiseen tahtiin julkaisemalla tätä netissä saan tämän joskus valmiiksikin. Idea on julkaista joka sunnuntai se mitä on valmiina väritettynä miinus yksi väri sivu, joka on varalle seuraavalle sunnuntaille.

Ensimmäinen talvi netissä

Päätin viimein julkaista Ensimmäisen talven netissä. Tämä sarjakuva aikoinaan tehtyä reilun kuukauden aikana ja nyt sen pitkästä aikaa luin uudestaan ja korjasin pari typoa, täytyy sanoa, että kyllä se olisi ansainnut vähän enemmän työtä. Piirosjäljen osalta välillä pääsin siihen mitä hain, mutta paikoitellen sivut on tehty liian kiireellä. Dialogi on yllättävänkin kömpölöä ja olisi vaatinut enemmän työtä. Pidän kuitenkin suurimmasta osasta ideoista.

Yksi syy tämän julkaisuun on se, että olen päättänyt aloittaa Fordilin kellotornin julkaisun suoraan nettiin. Päivitykset aina sunnuntaisin. Luultavasti alun jälkeen sivu kerrallaan. Ensi sunnuntaina pitäisi tapahtua jotain.

Fordilin kellotorni eteni kevään aikana jonkin verran, mutta edelleen siinä on ihan liikaa tekemistä. Mikä laittaa miettimään mikä on paras tapa minulle yrittää saada tarinoita kasaan. Nimittäin romaanin kirjoittamisessa olen kehittynyt paljon ja toistaiseksi työnimellä kulkeva tarina Varjoissa syntyneet on edennyt oikein mukavasti ensimmäisellä editointikierroksella. Tämä on siis vuonna 2016 kirjoitettu Nanowrimo ja silloin se oli nimellä Syntyneet konejumalien varjossa.

Nano 2016 päivä 4 – Hautajaiset

Ajattelin jakaa yhden kohtauksen tarinasta, koska se kuitenkin parhaiten summaa sen, mistä tämän tarinan alussa on kyse ja siinä on viimein mukana kaikki kannen hahmot.

Toisen siirtokunnan pohjoispuolella oli hautausmaa. Se oli rauhallinen, hyvin hiljainen paikka, josta pidettiin hyvää huolta. Siirtokunta oli niin nuori, että alueella oli vasta muutama tusina hautakiveä ja yksi mausoleumi. Hyvin harva kuoli lopullisesti, mutta tämä oli se paikka, jonne heitä saattoi tulla muistamaan. Tänään paikan tyhjyyden rikkoi suuri, mutta hiljainen mustiin pukeutunut seurue. Seurueen edellä oli Bristowin suku. Sukulaistensa keskellä Jayma tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi, vaikka Ralf ja hänen isänsä toki olivat täällä jossain, mutta heitä Jayma ei nähnyt väkijoukon keskellä. Hän, hänen vanhempansa ja Maddie olivat tämän tapahtuman keskipisteessä. Lukuisia tärkeän näköisiä ihmisiä kävi esittämässä heille surunvalittelut.

Vähitellen ihmiset siirtyivät pitkän hautausmaan läpi vievät kivitetyt tien molemmin puolin ja kääntyivät seisomaan rivissä. Kun Jayma kääntyi katsomaan hautausmaan pienien porttien suuntaan, huomasi hän Perryn. Hienoa, että Perrykin oli päässyt tulemaan paikalle. Jayma todella kaipasi tuttuja kasvoja kaikkien näiden vieraiden keskellä. Jayma kuitenkin kiinnitti myös huomiota pitkään kalpeaan naiseen Perryn vierellä, joka näytti erityisen edustavalta pitkässä mustassa mekossa. Jotenkin hän vain kantoi itsensä niin hyvin, että hän erottui edukseen kaikkien muiden mustaan pukeutuvien ihmisten joukosta.

Sitten kaikki käänsivät katseensa taivaalle ja neljä suurta jumalaista robottia laskeutui pilvien takaa. Ne laskeutuivat suoraan riviin ja jähmettyivät paikalleen uljaaseen asentoon katsoen hautausmaalle kohtaan, jonne ihmisten molemmin puolin reunustava tie johti. Robottien ohjaamo aukesi ja neljä pilottia laskeutui ulos ohjaamoista. Sen jälkeen robotit palasivat muotoonsa. Tarkkaan opetellut kaavan mukaan pilotit siirtyivät jonossa kohti tietä ja ensimmäisellä heistä kantoi mukanaan mustaa koristeltua sylinterin muotoista esinettä, jonka päälle oli laskostettu koristeltu kangas, johon oli kiinnitetty lukuisia arvomerkkejä. Pilotit kävelivät tietä pitkin ja heidän ohittamat ihmiset liittyivät jonoon sitä mukaan, kun he ohittivat heidät. Koko seurue siirtyi tien päässä olevalle kukkulalle, jolla oli kaksi hautakiveä. Toinen vähän vanhempi ja nyt uusi, joka oli omistettu Jeremiahille. Pilotit asettuivat hautakiven eteen, kaksi molemmin puolin ja muut järjestäytyivät useaan riviin seuraamaan hautaan laskemisseremoniaa. Yhdessä pilotit laskivat sylinterin hautakiven edessä olevasta ympyrän muotoiseen koloon ja sylinteri alkoi hiljalleen laskeutua maan uumeniin. Kaikki odottivat pää alaspäin painettuina hetken. Kun viimein kuului hiljainen ääni sen merkiksi, että kolon luukku sulkeutui, siirtyivät pilotit paikoilleen rivien eteen ja yksi heistä hautakiven taakse. Hän kertoi kaikille paikalla olijoille, miten urhea mies Jeremiah oli ollut ja miten hän oli uhrannut hengensä puolustaessaan toista siirtokuntaa. Hän päätti oman kertomuksensa kertomalla jotain henkilökohtaista Jeremiahista, mutta Jayma ei tuntenut veljeään tästä tarinasta. Sen jälkeen kolme muuta pilottia kävivät kukin vuorollaan toivottamassa Jeremiahin haudanlepoon ja kertomalla pienen henkilökohtaisen tarinan haudan lepoon lasketusta Jeremiahista.

Sitten vuorossa olivat Jeremiahin ja Jayman vanhemmat, jotka vuorollaa kävivät kertomassa, miten suuri menetys Jeremiahin poismeno oli ja miten he kuitenkin olivat ylpeitä kaikesta siitä, mitä Jeremiah oli saanut aikaiseksi liian lyhyesti päättyneet elämänsä aikana. Jayma kuuli nämä puheet mielessään niin, että hänen vanhempansa pitivät juuri ja vain hänen veljensä menetystä surullisina ja että kykenivät olemaan ylpeitä vain siitä, mitä Jeremiah oli saanut aikaiseksi.

Vanhempien jälkeen Maddie astui hautakiven taakse puhumaan, mutta hänen oli vaikea hallita kyyneleitään. Itkun keskeltä hän sai vain sanotuksi, miten kaipasi kumppaniaan, joka oli aivan liian nopeasti poistunut hänen elämästään. Hän puhui enemmän itsestään ja omasta kaipauksestaan ja surustaan, kuin Jeremiahista. Jayma laittoi merkille, että tämä oli kuulijoista lähinnä hyväksyttävää juuri siksi, että puhuja oli vainajan tyttöystävä. Kuin tietäen roolinsa tässä näytelmässä Maddie piti puheensa lyhyenä. Hän seurasi joukko tärkeitä siirtokunnan edustajia, jotka pitivät Jeremiahia ylistäviä puheita, joista kävi selvästi ilmi se, ettei yksikään heistä ollut koskaan edes tavannut suurta pilottia, sotasankaria, joka oli taistellut toisen siirtokunnan puolesta. Heidän tehtävänsä oli käydä pitämässä hyvä puhe ja ilmoittamassa, että kunkin kolmen puoleen edustajat olivat olleet mukana kunnioittamassa sankarivainajaa samoin kuin monien pienemmissä viroissa olevat. Jokaisen vähääkään merkittävän tahon oli käytännössä lähetettävä puhuja tähän tilaisuuteen.

Jayma ei ollut missään mielessä niin tärkeä, että hänet olisi edes uskallettu päästää puhumaan veljensä hautajaisiin.

 

Seremonian jälkeen ihmiset kerääntyivät pieniin ryhmiin hautausmaata ympärivöille ruohokentille. Laaja alue hautausmaan ympärillä oli leikattu lyhyeksi ja siellä täällä kulki hiekoitettuja polkuja, mutta ruohonleikkuurobotti kävi tämän ympäröivän alueen läpi huomattavasti harvemmin kuin varsinaisen hautausmaan. Toisella puolen tätä kenttää kulki tie ja sijaitsi autoja täynnä oleva parkkipaikka. Muutamat autot poistuivat hiljalleen paikalta, kun niiden edustajat olivat suorittaneet velvollisuutensa.

Jayma vaihtoi muutaman sanan Maddien kanssa. Yritti samaan aikaan lohduttaa häntä ja sanoa pitäneensä henkilökohtaisesta puheesta. Jayma oli varma, että mitä ikinä hän sanoikin, tuli hänen suustaan ulos aivan väärin ja aivan liian kömpelösti. Maddie kuitenkin kuivasi kyyneliään ja kiitti kehuista. Yhdessä he kävelivät Ralfin, Perryn ja Perry seurassa olleen naisen luo. He tervehtivät toisiaan. Jayma esitteli Maddien muille sekä Ralfin ja Perryn Maddielle. Kun Perry ei kiusallisen hiljaisuuden aikana esitellyt seuralaistaan, Ralf teki sen hänen puolestaan.

Hän sanoi: “Hän on Perry kämppätoveri… Ros… Roselin.”

“Roselyn”, korjasi pitkä kalpea nainen. “Roselyn Cyndi Hope. Vaikka onkin kunnia tavata teidät molemmat, sääli vain, että se tapahtuu näin surullisissa merkeissä.” Jayma kiinnitti huomiota, miten paljon Roselyn nautti nimensä sanomisesta.

“Sääli todellakin”, Jayma sanoi.

Kukaan ei keksinyt hetkeen mitään sanottavaa. Viimein Ralf rikkoi hiljaisuuden: “Haluatteko jonnekin syömään?”

“Minä ainakin voin tulla. En oikein osaa olla täällä virallisen kaavan päätyttyä”, Jayma totesi.

“Jeremiahin vanhempien seura muistuttaa liikaa hänestä, joten en oikein tunne täältä ketään muuta”, Maddie sanoi.

“Minulla on nälkä”, Perry totesi.

“Vaikka tämä onkin oikein viihtyisä paikka, niin liityn mielelläni seuraanne”, Roselyn sanoi.

“Mennään siis”, Ralf sanoi.

Silloin kuitenkin nuori mies sanoi kuuluvalla äänellä heidän takanaan: “Te taidatte olla Jeremiahin kavereita?” Kukaan ei ollut huomannut, kun mies oli jotenkin livahtanut heidän taakseen. Hän oli olemukseltaan omahyväinen ja epäsiisti.

Jayma kääntyi miestä kohti ja korotti hieman ääntää: “Olemme hänen sukulaisiaan ja nuo ovat ystäviämme.”

“Sinä siis olet Jayma?” Mies totesi.

Minä olen Jayma, mutta mistä sinä minut tiedät”, Jayma tokaisi.

“Jeremiah on puhunut sinusta”, Mies sanoi.

Maddie puuttui keskusteluun: “Mistä sinä Jeremiahin tunnet?”

“Tunnepahan vain. Olimme joskus taistelupari”, Mies sanoi leuka pystyssä.

“Et sinä kyllä pilotilta vaikuta”, Jayma sanoi.

“Valehtelet. Olen tavannut Jeremiahin taisteluparin ja sinä et todellakaan ole hän”, Maddie huudahti.

“Se oli ennen. Sodan alkupuolella. Kun vielä pystyi lopettamaan koko touhun, eikä armeija tappanut kaikkia, jotka eivät halunneet enää taistella.”

“Mitä ihmettä sinä mielipuoli oikein vihjailet?” Jayma sanoi kiivaalla äänellä.

Ralf otti miestä kiinni rinnuksista ja sanoi: “Kuka helvetti sinä oikein olet ja miksi olet täällä häpäisemässä suuren sankarin muistoa?”

“Minä olen Conrad ja minä vittu tunsin paremmin sotasankarinne, kuin kaikki vittu yhteensä”, Conrad esitteli itsensä.

“Sinä olet hullu”, Ralf sanoi.

“Hän saattaa ehkä puhua totta”, Maddie totesi mietteliäästi.

“Pelkkä huomiota kerjäävä hullu tämä vetelä paskaläjä on”, Ralf sanoi.

“Ei. Hän saattaa puhua totta. Jeremiah mainitsi muutaman kerran entisen taisteluparinsa”, Maddie sanoi.

“Väitätkö oikeasti, että tämä häviäjä olisi oikeasti ollut pilotti?” Ralf sanoi.

“En tiedä puhuuko hän totta, mutta Jeremiahilla oli taistelupari, joka todellakin erotettiin armeijasta”, Maddie pohti.

“No jos tämä rääpäle on koskaan ollut pilotti, niin ei ihme, että hänet on potkittu pellolle armeijasta”, Ralf sanoi.

Jayma katsoi Conradia tarkkaan ja sanoi viimein: “Entä vihjailusi siitä, että armeija olisi jotenkin osallistunut… Jeremiahin kuolemaan.”

Conrad vastasi lähes kuiskaten: “Ei täällä. Liikaa korvia.”

“Jos tämä häviäjä on todellakin ollut pilotti, niin hän on kyllä saanut potkut jo pelkästään mielenvikaisuuden takia.”

Perry puuttui viimein keskusteluun: “Minä haluan kuulla mitä hänellä on sanottavaa.”

“Minä myös. Jos tämä Conrad todella on Jeremiahin entinen taistelupari, niin tiedän, että Jeremiah arvosti häntä. Katui sitä, että hän ei ollut lähtenyt samalla. Lisäksi liian moni asia haisee Jeremiahin kuolemassa”, Maddie sanoi.

“Mennään sitten kaikki syömään. Sopiiko kaikille?”

Vaikka kukaan ei varsinaisesti halunnut tätä omahyväistä tyyppiä seurakseen aterialle, kaikki nyökkäsivät.

Nano 2016 päivä 3

Kolmas marraskuun päivä lähestyy loppuaan ja tähän asti olen saanut kirjoitettua reilun 1700 sanaa päivässä. Raskasta kirjoittaminen taas on ja tekstin laatu todella heikkoa, mutta juoni ja hahmot alkavat ainakin saada muotoaan.

Alunperin suunnitelmani perustana oli kannen kuusi hahmoa. Olen nyt saanut niistä esiteltyä viisi ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättäneet minut. Minulla oli myös jonkinlainen suunnitelma, että tässä tarinassa voisi olla hautajaiset, mutta mietin jonkin näistä kuudesta hautajaisia. Nyt yhden näistä hahmoista veli kuoli kaukana avaruudessa taistelussa avaruusolentojen vastaan ja nyt tarina raahaa raskaana tulevien hautajaisten ympärillä.

Toistaiseksi ihan hyvä fiilis tästä tarinasta.

24 tuntia sarjakuvaa

Kuukausi sitten oli 24 tunnin sarjakuva – päivä, jonka aikana sain tehtyä tarinansa puolesta ihan hyvän vastaanoton saaneet sarjakuvan. Piirtäminen oli hankalaa ja teksti jäi todella hankalalukuiseksi, mutta pidän itsekin tästä tarinasta ja sen käänteistä.

Lähdin liikkeelle heittämällä muutaman kerran noppaa. Ensin kuudesta genrestä noppa valitsi fantasian, sitten heitin teenkö Alainiaan sijoittuvan vaiko jotain muuta ja noppa sanoi, että tällä kertaa on aika tehdä jotain muuta. Viimeinen noppa sitten vihjasi, että pitäisi tehdä jotain miekkaan ja magiaan viittaavaa.

Muutaman sivun sain piirtää ilman mitään ideaa mihin tarina olisi menossa ja näytti jo siltä, että tästä olisi tulossa matkakertomus. Olen tyytyväinen, että tarina lähti sitten toiseen suuntaan.

Sarjakuva on luettavissa täällä.

Nano 2016 päivä 1

On taas marraskuu ja se tarkoittaa omalla kohdallani kuten myös tuhansien muiden osalta romaanin kirjoittamista kuukaudessa. Tämä on neljäs kerta, kun tähän haasteeseen ryhdyn. Olen kirjoittamassa scifi tarinaa Syntyneet keinojumalien varjossa, joka kertoo kaukaisella planeetalla olevan siirtokunnan kolmannen sukupolven vaiheista ja yrityksestä löytää paikkaansa.

Onnistuin jokin aikaa sitten piirtämään tarinalle kannen:

Tällä hetkellä tiedän lähinnä tarinan planeetasta ja hahmoista jotain yksityiskohtia, mutta rakenteesta en tiedä vielä oikein mitään. Toistaiseksi kuitenkin hahmot ovat minulle liian vieraita.

Aloitin kirjoittamisen viime yönä Helsingin kickoff:ssa. Sain kirjoitettua marraskuun ensimmäisten 45 minuutin aikana 505 sanaa.

Nanowrimo tarinahaaste: Toistaiseksi niemetön.

Toistaiseksi niemetön

Kuten niin monena iltana aiemmin, rullasin suuren kartan auki pöydälle. Laskin kristallirevolverin kartan yhteen kulmaan ja otin muutaman kirjan hyllystä muihin kulmiin. Nojasin suuren pöytään, jolla kartta oli, kyynärpäilläni ja hieroin ohimoitani, koska se auttoi ajatteluani. Saattoi myös olla, että se vain helpotti päänsärkyäni.

Vedin yhden pöydän laatikoista ulos ja nostin sen pöydälle, kartan viereen. Pitkän mallisessa laatikossa oli punaisen kankaan päällä kuparisi pienoismalleja, jotka esittivät tykkejä. Nostin tykit taas kerran kartalle ja asetin Fragnoilin niemimaalle, korkean yksinäisen vuoren ympärille. Nojasin taas pöytään ja katsoin tykkejä ikään kuin tällä kertaa keksisin ratkaisun.

Avasin toisen laatikon ja nostin pöydälle. Siinä oli sinisellä kankaan päällä kuparisia laivan pienoismalleja ohuen tikun varassa. Asettelin ne huolellisesti kartalle. Tällä kertaa asetin laivat kapeaan kärkimuodostelmaan niemimaan pohjoispuolelle. Sen jälkeen nostin kolmannesta laatikosta esiin taulukot ja marmoriset arpakuutiot. Tällä kertaa en halunnut simulaation muita muuttujia. Kierros kierroksen jälkeen poistin laivojen pienoismalleja kartalta. Huonollakin tuurilla yksinäisen vuoden tykistön tulivoima oli liikaa laivueelle.

Suureksi häpeäkseni minun on tunnustettava, että siinä vaiheessa kiivastuin. Heitin kartan ja pienoismallit pois pöydältä yhdellä suureellisella kädenheilautuksella. Minä olen keisarin jälkeläinen. Jumalainen. Äskeisen kaltaiset vihanpurkaukset kuuluvat surkeille ihmisille. Sellaisille, jotka nyt istuvat Fragnoilin niemimaan yksinäisellä vuorella tykkeineen. Miten nuo alhaiset olennot voivat estää minua saavuttamasta synnyinoikeuttani tuohon niemimaahan ja yksinäisen vuoren kristalleihin? Antakaa minulle taivaan tuli jolla voin polttaa nuo vähäiset olennot tuhkaksi.

Ei. En voi antaa vihalle valtaa. Sellainen ei kuulu meille jumalaisille. Se johtuu vain siitä, että inkarnoidumme ihmisen kehoihin ja joskus inhimilliset heikkoudet pääsevät pinnalle. Minun on muistettava kuka, mikä oikeasti olen ja hallittava itseni. Minun täytyisi aloittaa puhdistautumisrituaali. Tästä tunteesta piti päästä eroon. Tästä inhimillisestä heikkoudesta piti päästä eroon. Muuten minulle kävisi kuten eräälle sisarukselleni. Hän oli antautunut inhimillisille himoille. Hänestä oli tullut vain vähäinen ihminen. Luonnollisesti tuhosimme tuon tahrautuneet ruumiin. Olin silloin vielä niin nuori, etten osannut kunnolla hallita surua, mutta eihän siinä ole mitään suremista. Hän tulee takaisin uudessa inkarnaatiossa.

Kutsuin palvelusmekanoidin sisään. Annoin sen ottaa takkini ja napitin paidan paidan auki ja annoin sen palvelusmekanoidille. Toinen mekanoidi toi minulle polttoraudan. Otin sen vastaan. Vinkkasin mekanoideja poistumaan. Toinen katsoi lähtiessään lattialla olevia tavaroita ja sen hammasrattaissa oli muodostumassa komento: ”Siivoa”, mutta määräsin sen antamaan tavaroiden olla. Saisivat muistuttaa minua häpeästäni.

* * *

Seisoin ilmalaivan kannella. Kipu vasemmassa kädessä muistutti minua edelleen puhdistautumisrituaalista. Alhaalla näkyi suuri telttojen meri. Takana odotti kuusitoista ilmalaivaa. Leiri oli täynnä sotilaita odottamassa taistelua. He olivat vain vähäisiä ihmisiä, mutta ainakin taistelussa heillä olisi mahdollisuus nousta jumalten saleihin. Kohtalo, jonka mitä pikimmiten olisin halunnut tarjota heille, mutta epäröin. Mikään taktiikka, jonka olin kehittänyt, ei tuntunut tarjoavan minulle voittoa. Miksi esivanhempani olivat hylänneet minut niin julmalla tavalla?

Silloin tiedeupseeri käveli kannelle. Hän kertoi, että he olivat saaneet uuden aseen valmiiksi. Pahoittelin mielessäni, että olin epäillyt esivanhempia. Tiedeupseeri esitteli aseen, rituaalin, jolla maan syövereistä nousisi pimeyden olennot syömään kaiken elävän sen alueen yläpuolella, jossa rituaali tehtäisiin. Tarpeeksi lähellä vuorta suoritettuna rituaalin esiin tuomat olennot riittäisivät repimään puolustajat kappaleiksi. Ainakin riittävän monta heistä. Ilmalaivan pitäisi kestää rituaalin suorittamisen ajan. Simulaation ansiosta tiesin, että kärkimuodostelman sisällä olevalla aluksella olisi riittävästi aikaa vaikka kahteen rituaaliin. Viimein minulla oli tarjota armeijalleni paikka jumalten saleissa.

Määräsin tiedeupseeria aloittamaan rituaalin valmistelut ja annoin käskyn kaikille ilmalaivoille valmistautua suuren taisteluun. Maajoukoille annoin käskyt ylittää niemimaan raja vähän ilmalaivojen jälkeen. He saisivat toimia puhdistusjoukkoina. Tuhota pakenevat Fragnoilin joukot. Kyllä. Pakenemaan he tulisivat kun pimeyden olennot nousisivat maan syövereistä.

Olin odottanut tätä hetkeä. Enää sisarukseni eivät haukkuisi minua niemettömäksi!

* * *

Aurinkolasku värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Mustana neulana edessä kasvoi yksinäinen vuori. Kaukana edessä kärkialus syttyi palamaan. Tiesin, että muutamassa minuutissa muut tykit kääntyisivät kohti laivuettamme. Rituaali oli hyvässä vauhdissa alakannella. Toinen alus syttyi tuleen. Näin mielessäni kun aluksen miehistö nousi jumalten saleihin samalla, kun alus syöksyi maahan. Silloin näin yhden edessä olevan ilmalaivan kääntyvät. Se kääntyi kärjen sisälle. Hullut. Pelkurit. He olivat tarpeeksi kaukana muodostelmassa, että tykistö olisi tuskin edes ehtinyt ampua heitä. Sillä viestintuoja toi viestin, että rituaali oli valmis.

Hoitaisin nuo pelkurit omin käsin.

Kaukoputkella näin tuhkan mustien muodottomien olentojen kipuavan vuoren rinnettä ja niitä oli taatusti tuhansia vuoren sisällä. Tykit ampuivat vielä viimeiset laukaukset ja sen jälkeen ne vaimenisivat iäksi.

Yksi tykeistä kuitenkin osui paenneeseen ilmalaivaan. Laiva syttyi tuleen ja se oli tarpeeksi lähellä, että näin palavien miehistön jäsenten hyppäävän alas alukselta. Silloin vasta tajusimme sen. Osuman johdosta palavan ilmalaivan kurssi oli muuttunut suoraan kohti meitä. Väistöliikkeet aloitettiin välittömästi, mutta se oli jo liian myöhäistä. Palava ilmalaiva törmäsi meihin.

* * *

Esivanhemmat olivat puolellani. Ehdin ajoissa pakokapseliin ja vaikka kapseli ja todennäköisesti myös laskuvarjo syttyivät tuleen, ehti laskuvarjo hidastaa putoamista riittäväsi. Putosin jonnekin suolle keskellä vihollismaita. Kapseli vajosi hitaasti suohon. Ehdin pelastaa vain asevyöni. Sidoin vyön ja kristallirevolverin paino lanteilla tuntui turvalliselta. Erotin vuoren horisontissa, mutta en ollut ollenkaan varma miten olin siihen nähden pudonnut. Mutta jos lähtisin siitä poispäin, törmäisin taatusti maajoukkoihin.

Lähdin kömpimään eteenpäin suolla. Aurinko oli laskenut ja näin vielä jossain kaukana palavan laivan putoavan jonnekin kauas. Sen jälkeen oli pimeää. Täysin pimeää. Jouduin ottamaan mukaani pitkän kepin, että pystyi tunnustelemaan maastoa edessä. En todellakaan halunnut kävellä suonsilmään.

Silloin kuulin jostain takaani epäinhimillistä ulvontaa. Rauhattomasti jatkoin matkaa. En tietenkään pelännyt. Pelko kuului ihmisten heikkouksiin. Se oli vain ihan tervettä varovaisuutta. Valppaana oloa. Jatkoin hidasta kömpimistä eteenpäin. Aikaa oli jo kulunut niin paljon, että etsintäpartion olisi pitänyt löytää minut. En voinut olla niin kaukana.

Sitten näin jotain liikettä pimeässä. Kuulin jonkin liikkuvan nopeasti minua kohden. Ehdin laukaista kristallirevolverini kahdesti olentoa kohden, kun se hyppäsi päälle. Ne eivät tuntuneet edes hidastavan olentoa. Olennot pitkän kynnet repivät syvät viillot oikeaan käteeni. Odotin jo toista viiltoa, joka palauttaisi minut jumalten saleihin josta jonain päivänä inkarnoituisin takaisin. Mutta sitten erotin olennon murinan alta kristallikiväärin laukauksen. Olento rojahti päälleni ja tunsin kun sen veri levisi päälleni. Viimein sotilaat olivat löytäneet minut.

Mutta ne eivät saapuneet heti auttamaan minua. Sain itse kammeta olennot päältäni. Sen jälkeen lähdin kömpimään eteenpäin. Suuntaan, josta uskoin laukauksen tulleen. Lopulta näin edessä valoa. Heiluvan valon. En enää ollut suolla. Lähestyessäni valoa tajusin sen tulevan lyhdystä. Lyhty oli kiinnitetty pitkään keppiin. Kepin vieressä seisoi yksinäinen hahmo. Kun lähestyin hahmoa, huomasin hänellä olevan lierihatun. Sellaisen, jota käytettiin Fragnoilin niemimaalla. Hahmolla oli oikeassa kädessä pitkä tarkkuuskristallikivääri. Hän nojasi kävelykeppiin ja huomasin hameen helman alapuolelta, että hänen oikea jalka oli puujalka.

Tajusin jättäneeni takkini jonnekin matkan varrelle tai oliota vastaan taistelun jälkeen. Oli yltä päältä veressä. Minua tuskin tunnistettaisiin ihan heti.

Rampa takka-ampuja nainen lupasi saattaa minut läheiseen kylään. Hän kyseli mistä olin, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. Nainen laittoi minut kantamaan lyhtyä. Hän kertoi, että vastaavia olentoja oli ilmestynyt lukuisia illan pimentyessä, keisarikunnan hyökkäyksen yhteydessä. Hän kuitenkin kertoi, että urhollisten taistelujen myötä suurin osa olennoista oli kukistettu. Vuoren kristallit olivat suojelleet vuoren puolustajia niiden hyökkäykseltä. Sain kysyttyä jotain epämääräistä keisarikunnan hyökkäyksestä. Olin haljeta raivosta, kun kuulin, että muka koko armeija oli lähtenyt pakoon sillä sekunnilla, kun armeijan johtoalus oli tuhottu. Mutisin jotain, että keisarikunnan kosto tulisi olemaan tuhoisa. Nainen vain tokaisu, luultavasti muka lohduttaakseen, ettei keisarikunnasta olisi mitään vaaraa. Sanoin, että ainakin keisari jälkeläisineen saapuisi tänne, mutta siihen nainen vain tokaisi, että keisarin suku oli vain joukko mielipuolisia, jotka olivat harrastaneet liian kauan sisäsiittoisuutta. Kieltäydyin kuulemasta tällaista harhaoppia, mutta pystyin hallitsemaan itseni ulkoisesti. Olin liian väsynyt tekemään mitään.

* * *

Jäin kylään joksikin aikaa toipumaan. En ole kuullut mitään pelastuspartiosta. En ole kuullut, että rajalla tapahtuisi yhtään mitään. Olen esittäytynyt vain niemettömäksi. Ihmisten ovat ihmetelleet tätä nimeä, mutta se olkoon minulle muistutuksena tästä häpeästä. Inhimillisten heikkouksien hallinta on päivä päivältä vaikeampaa. Eteenkin kun kyläläisillä ei ole mitään kunnioitusta keisarinkuntaa tai keisarisukua kohtaan. Monesti haluaisin antaa periksi vihalle, mutta kaiken aikaa tuntuu, että muut heikkoudet, muut tunteen, nousevat vielä voimakkaammin pintaan. Suru ja jopa syyllisyys. Pelkään, siis oikeasti pelkään, että olen jo saastunut. Minun kuuluisi vain tappaa itseni ja lopettaa tämä kurjuus. Seuraavassa inkarnaatiossa voisin palata kostamaan, mutta en vain ole vielä kyennyt tähän tekoon. Jokin inhimillinen heikkous estää minua. Luulen, että se heikkous on epäilys.

Sivu 5 uudelleen piirrettynä.

Yksi ongelma tällaisessa pitkässä projektissa on se, että vähitellen oppii hallitsemaan välineen paremmin ja piirustusjälki paranee siinä samalla. Sain “tussattua” sivun 5 uudelleen. Vei vaan taas aivan liikaa aikaa, mutta uskoisin saaneeni korjanneeni alkuperäisestä pahimmat kohdat jotka pahiten häiritsivät ainakin itseäni.

line_03redraw_page5